Hyvästit

Mietin tässä kaiken surun keskellä, että mikä tekee siitä niin erityisen kipeää.

Ehkä se, että kun se rakas ja läheinen lähtee täältä ja häntä ei pääse hyvästelemään.

Ehkä juuri se, ettei saanut kertoa toiselle, miten tärkeä ja rakas tämä on ollut.

Että tämä tietää, miten ihana ja tärkeä hän on ollut meille.

Kesällä meidän toinen kissa katosi. Se oli ulkokissa ja aina viimeistään aamulla se oli odottamassa oven takana, kun ovi avattiin.

Yhtenä aamuna sitä ei kuulunut. Minulle tuli heti sellainen outo olo, että mitä jos en enää näe meidän Nöpöä. Odotin pari päivää ja laitoin katoamisilmoitukset joka paikkaan.
Kului viikko, kuukausi. Meidän rakas Nöpö ei ilmestynyt enää oven taakse.

Oli sydäntä raastavaa, kun en vaan voinut ottaa Nöpöä syliin ja halata. Ja se olisi kehrännyt siinä tyytyväisenä. Näin häntä joka paikassa tai toivoin näkeväni.

Nyt pikkuhiljaa uskon, että Nöpö on poissa. Vaikeaa on ollut myöntää sitä.
Mutta erityisen vaikeaa on ollut se, ettei saanut jättää sille hyvästejä. Vaikka se olisikin löytynyt jostain kuolleena. Tällöin olisi varmasti tiennyt, että Nöpön aika oli lähteä.
Emme ikinä tule unohtamaan sinua Nöpö. Olit maailman kiltein ja ihanin kissa.

 

 

Kaiken lisäksi muutenkin rankan viikonlopun aikana menetimme läheisen ihmisen. Hän ei asunut Suomessa. Olisin halunnut jättää myös hänelle hyvästit. Kertoa miten tärkeä osa elämäämme hän oli. Miten paljon hän on antanut meille iloa. Hän tulee aina olemaan sydämissämme.

Surulle täytyy nyt vain antaa aikaa. Päivä kerrallaan eteenpäin.